Elämä hämmentää.
Marraskuussa muutettiin Vason rivitaloon laajan putkiremontin tieltä (kaikki 64 vuokrasuhdetta irtisanottiin). Tammikuussa kuultiin, että yhtiöön (6 taloa) on tulossa perusparannus-remontti. Meille vain "osittainen", eli ei sentään tarvitse tyhjentää vasta täytettyä kotia. Kestää maanrakennus-töineen puoli vuotta, ja laittaa meidät de facto evakkoon kuukaudeksi. 'Pettymys' lie lievimpiä käyttämiämme tunne-attribuutteja, ja jokaista yöunta on taas oppinut arvostamaan. Välillä tästäkin takaiskusta ja kohtalon oikusta on ollut olo kuin hirttolavalla, ja mielessä enää, "aukeaako luukku?"
Äskettäin elämäni ensimmäinen oma piha kuitenkin kuiskasi, että saattaa tulla vielä kesä 2025:kin, vaikka tämä jo kutakuinkin yliviivautui. Sitäpaitsi syksyähän muutenkin odotan, kun siitä ehdittiin kokea vasta loppu.
Lintuja ja muita syntymä-optimisteja säälittömästi kurittanut takataka(taka)-talvi haihtui jonnekin. Suli silmissä. Vastustamaton kevään voima tunki maasta kuin hiki iholle (elämäni ensimmäisessä omassa saunassa), ja tiedostui paksuunkin kalloon. Ensin tuli tervehtimään tulppaanipari, jonka joku aikaisempi asukas oli jättänyt. Sitten voikukat alkoivat tarjota mehujaan perhosille. Eikä äskeisestä ruskeudesta ja valkeudesta ole kuin muisto jäljellä. Ja kaiken aikaa Virnamäestä, jonka kamara parhaillaan peittyy monin paikoin kielomereen, on kuulunut ties minkä sortin sirkutusta, vihellystä säksätystä ja kiroilua, ajoittain pilkahtavien oravien, jänisten ja kettujen pysyessä etupäässä liikehavainnon puolella. Toissapäivänä mustarastaat tulivat soitimelle tuossa aivan nenän edessä, ja siinä jo meinasi iloinen nauru päästä.
Näinä aikoina parasta ahkerointia on se, kun menee takapihalle istumaan vanhaa retkituoliin, eikä tee mitään. Ei lue, ei mieti, ei havainnoi, eikä varsinkaan puhu, vain on. Luonnon ja sitä kautta elämän voima huokuu kaikkialta vastaan, eivätkä edes viereiseen taloon ehtineen ulkoremontin kilinät ja paukkeet sitä vaienna.
Sanoinko jo, että elämä hämmentää? 😉
